Taide ei ole lahjakkuutta – se on lupa pysähtyä
”Minä en osaa.” Se on ehkä yleisin lause, jonka kuulen, kun joku astuu ensimmäistä kertaa työpajaani tai kertoo haaveilevansa maalaamisesta. Melkein aina vastaan samalla tavalla. ”Et ole vielä kokeillut.”
On kiinnostavaa, kuinka moni aikuinen uskoo, että luovuus kuuluu vain harvoille. Lapsena piirsimme, maalasimme ja rakensimme ilman, että mietimme, oliko lopputulos tarpeeksi hyvä. Kukaan ei kysynyt, oliko työ taidetta. Riitti, että tekeminen tuntui hyvältä. Jossain vaiheessa moni kuitenkin lakkasi piirtämästä. Tilalle tuli ajatus siitä, ettei osaa. Minä en usko siihen. Uskon, että luovuus ei katoa. Se vain jää kiireen, suorittamisen ja epävarmuuden alle odottamaan hetkeä, jolloin sille annetaan jälleen tilaa.
Taiteessa ei ole oikeita vastauksia
Olemme tottuneet elämään maailmassa, jossa lähes kaikkea mitataan.
- Numeroita.
- Tuloksia.
- Tehokkuutta.
Siksi taide tuntuu monelle aluksi vieraalta. Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos muut tekevät paremmin? Mutta juuri siinä piilee taiteen hienous. Taide ei kysy, oletko tarpeeksi hyvä. Se kysyy vain, uskallatko aloittaa.
Kun sivellin koskettaa kangasta tai ensimmäinen pinstriping-viiva syntyy harjoituslevylle, kukaan ei odota täydellisyyttä. Jokainen kokenut taiteilija on joskus maalannut ensimmäisen epävarman viivansa. Jokainen on joskus pyyhkinyt maalia pois ja aloittanut uudelleen. Siitä oppiminen alkaa.
Luovuus ei synny kiireessä
Huomaan tämän yhä uudelleen kursseillani. Aluksi keskustelu pyörii työn ympärillä, arjen kiireissä tai siinä, ettei ole koskaan ennen maalannut. Sitten tapahtuu jotain. Kompressori hyrähtää käyntiin ja sivellin alkaa liikkua. Maali löytää tiensä pinnalle ja vähitellen huone hiljenee. Ei siksi, että ihmiset eivät viihtyisi yhdessä, vaan siksi, että jokainen on hetken täysin läsnä siinä, mitä tekee.
Se on harvinainen tunne nykyään. Ehkä juuri siksi moni yllättyy siitä, kuinka rentouttavaa maalaaminen voi olla.
Käsillä tekeminen jättää jäljen myös mieleen
Taidetta ajatellaan usein lopputuloksen kautta. Minulle tärkeintä on kuitenkin se, mitä tapahtuu ennen kuin työ on valmis. Se hetki, kun ihminen huomaa osaavansa enemmän kuin uskoi. Se pieni hymy, joka ilmestyy kasvoille, kun ensimmäinen onnistunut varjostus syntyy tai pinstriping-viiva kulkee juuri niin kuin piti. Ne ovat hetkiä, joita ei voi ostaa valmiina.
Siksi rakastan opettamista yhtä paljon kuin omien teosteni tekemistä. On hienoa nähdä, kuinka joku löytää uuden harrastuksen, uuden tavan ilmaista itseään tai yksinkertaisesti muutaman tunnin, jolloin mikään muu ei vaadi huomiota.
Sama ajatus kulkee myös tatuoinneissa ja tilaustaiteessa
Usein ajatellaan, että taide on vain valmis maalaus seinällä tai tatuointi iholla. Minulle ne ovat aina enemmän. Ennen kuin ensimmäistäkään viivaa piirretään, käydään keskustelu. Kuunnellaan tarinoita. Etsitään ajatuksia, jotka ovat asiakkaalle merkityksellisiä.
Hyvä tatuointi ei synny pelkästä kuvasta.
Hyvä tilaustaide ei synny pelkästä väristä.
Ne syntyvät kohtaamisesta.
Ehkä juuri siksi käsintehty työ tuntuu erilaiselta kuin jokin, jonka voi tilata yhdellä napin painalluksella. Siihen jää aina pieni pala tekijäänsä ja pieni pala ihmistä, jolle se on tehty.
Luovuus kuuluu myös työelämään
Sama pätee yrityksiin. Luovat työpajat eivät ole suosittuja siksi, että kaikki haluaisivat oppia maalaamaan. Ne ovat suosittuja siksi, että ihmiset kaipaavat hetkiä, joissa ei tarvitse suorittaa. Kun työporukka kokoontuu saman pöydän ääreen tekemään jotain täysin uutta, roolit unohtuvat hetkeksi. Esihenkilö ja työntekijä ovat samalla viivalla. Kukaan ei tiedä valmiiksi, mitä syntyy. Ja juuri silloin syntyy usein myös parhaat keskustelut.
Joskus ihmiset kysyvät minulta, mikä on tärkein taito, jonka taide voi opettaa. En vastaa siveltimen käyttöä tai väriyhdistelmiä. En listaa tekniikoita, vaan vastaan rohkeuden aloittaa. Sillä jokainen maalaus, jokainen pinstriping-viiva, jokainen tatuointi ja jokainen uusi oivallus alkaa yhdestä päätöksestä. Siitä, että uskaltaa kokeilla.